Siniharmaiden silmien takana asuu surumielinen pikkupoika. Hän kirjoittaa osin narsistisen liikuttuneena omasta herkistymisestään, luulemansa aidon rakkauden tai välittämisen tunteesta ja osin vain tekemisen vuoksi torjuakseen tunnekuohun, jonka turha kaipaus saavuttamatonta kohtaan tulisi aiheuttamaan. Juuri nyt pojan sydän on pakahtua taakoista, joita hän on itse sen päälle oman järkähtämättömän typeryytensä vuoksi vuosien varrella tullut kasanneeksi. Myös pojan kurkussa on kuristuksen alku ja hänen päänsä sisään itse tyhjyys on tullut rakentamaan ääretöntä, loppumatonta sijaansa.

Päästäkseen ymmärrykseen tilanteesta, on pojan ulkokuoresta lausuttava seuraavaa.
Se on mitä on, suurimmaksi osaksi epävarmuuden sannalle rakennettua synteettistä välinpitämättömyyttä, sideaineenaan tekohengitettyä osin itselle ja osin ulkomaailmalle uskottavana selityksenä toimivaa rakenteellista nihilististä kyynisyyttä. Ilmeisesti palontorjunta-aineena on pyritty käyttämään ripauksen verran luontaista aitoutta, joskin ainesosalla tuntuu olevan joskus myös muita tarkoituksia.

Rakennustapaus “Pojan ulkokuori” suhteen, halutakseen nähdä sen siis hyvänä ja onnistuneena, on sitä ehdottoman varauksettomasti erilaisten marginaalisten taiteellisten ajattelutavoista mukaisesti haluttava. Ja niinpä, kuten esimerkiksi monissa abstraktin taiteen tapauksissa, sitä usein pidetäänkin väärän alavalinnan tehneen suunnittelijan melko surkeasti epäonnistuneena tekeleenä. Syvempää merkitystä pojan tarkoituksesta yksikään rakennustaiteen ystävä ei ole myöntänyt löytäneensä, joskin veden kantajana toimivaan pilveen verrattavia elämäntarkoituksen selittäjiä on pojan ympärillä ollut riittävästi.

Itseään edustavana rakennuksena poika on hyvin tietoinen ja kovin harmissaan rakenteellisista ongelmistaan, joskaan suoranaista pelkoa esimerkiksi katon romahtamisesta ei hän näillä näkymin koe olevan olemassa. Silti mm. viime talvi oli, kuten yleisesti tiedetään, monille rakenteille ylivoimainen kestettävä, mutta ehkä poikkeuksellisen vahva kurkihirsi sai tämän katon kestämään myös edellisen jäätyneen veden ajan painon.

Itseään auttaakseen, poika uskoo uskovansa kliseeseen, jonka mukaan palatsi ei koskaan ole hengeltään kesämökin tai mummolan veroinen. Silti maalaisromanttiset unelmat särkyvät aina peilin edessä sieltä näkyvän kuvajaisen tuikatessa kalpansa vasenkätisen suojauksen ohitse päin pojan rintamusta. Touche, -mökit ja mummolathan ovat vain juhannusta ja joulua varten olemassa. Muun vuoden ne ovat IHMISISTÄ tyhjillään.

Sirpaleiden edessä poika kysyy itseltään: miksi sain rakennusluvan, miksi en jäänyt rakentamatta?
Miksi en syntynyt postimerkiksi, poikkeustapaukset ovat sentään arvokkaita?

Jos siis poika olisi tosiaan rakennus, voisi sanoa hänen muutaman kerran onnistuneen hankkimaan asukkaakseen aidon ihmisen. Sellaisen ihmisen, joka peruslämpöjen noston jälkeen on luullut tulleensa oikeaan kotiin. Kaikessa järjettömässä epätäydellisyydessään poika on kuitenkin ollut ahneudessaan suunnaton ja pelottanut tietoisilla tempuillaan jopa muissakin kauppatilanteissa erinomaiseksi kuvailtavan asukkaan kauaksi oman tonttinsa tanhuvilta. Sittemmin pojan ahneus on johtanut raskaaseen viikonloppu- ja lomaaikojen huvittelukierteeseen, jossa asukkaat eivät ole vaatineet luksusta, vaan kustannustehokasta vaihtoehtoa perinteiselle urbaanille vapaa-ajan elämälle. Vaihdannaistalouteen perustuvan liikkeen tavoin toimiessaan poika on tuli varsin pian oppineeksi, etteivät tulot riitä kattamaan intensiivisten vapaa-aika harrastajien aiheuttamaa voimakasta sisäistä ja ulkoista kulumista.

Erään kerran poika tajusi asian ja päätti ryhtyä korjaamaan tilannetta, joskin jo hyvin tutuksi tulleilla kauppamenetelmillä. Se tarina päättyi kuitenkin nopeasti ja onnettomasti, yksiin itkemättömiin kyyneliin ja niihin toisiin, joita ei koskaan ole tarkoitettu ainakaan julkisesti itkettäviksi. Se päättyi surkeaan väärinkäsitykseen, -aikaan -paikkaan ja -tilanteeseen, sekä sanoihin jotka sekä tytön että pojan, molempien, olisi pitänyt ymmärtää olla sanomatta.

Nyt poika on onneton, vailla tietoa siitä mitä tekisi. Tytön ajatuksista pojalla ei ole tietoa, joskin poika salaisesti toivoo niiden olevan jossain eteerisen kauniin kaipauksen ja ihastumisen – ystävyyden kaukaisilla rajamailla.

Nyt poika jatkaa haaveilua, tyttö elämäänsä ja maailma ihmisen kuljettamista liian lähelle – kauaksi toisesta ihmisestä.

Rakkaus ei ole reilua.

Älykkäiden ihmisten lanseeraama älykkyyskäsite tarkoittaa sitä, että älykäs henkilö löytää nopeasti loogiseksi väitetyistä kuvioista loogisuuden todisteet. Mitä virheettömämmin ja nopeammin kokeesta muihin verrattuna selviää, sitä suuremmaksi älyn jättiläisen suhteellinen älykkyysosamäärä muodostuu.

Älykkyyden testausmenetelmistä käytetään kansanomaista nimitystä, palikkatestit. Nimitys on varsin oikeaan osuva, sillä testitilanteessa täytettävät lomakkeet pursuavat erinäköisiä – ja kokoisia geometrisia kuvioita. Äkkiseltään voisi kuvitella, että ällin olemassaolon todistamiseen vaadittaisiin monimutkaista teknistä laitteistoa, tuntikausien terapiaa kallonkutistajalla ja ennen kaikkea vähintään keskimääräistä kuukausipalkkaa vastaava euromäärä. Näin ei kuitenkaan ole, sillä eihän älyn mittaaminen voi olla mitenkään älytöntä.

Käytännössä testaus tapahtuu mitattavan kannalta hyvin yksinkertaisilla menetelmillä: kynällä ja paperilla. Syy tähän löytynee historiasta, sillä alunperin mittaaminen palveli puhtaasti sotilaallisia tarkoitusperiä: yksinkertaisten miesten yksinkertaiset keinot ovat käytössä edelleen käytössä. Testaamisen yleistyttyä siviilimaailmassa, on sen tarpeellisuutta selitetty mitä eriskummallisemmilla tavoilla. Nykyään Mensan toiminta-ajatus lienee jokseenkin seuraava: “älykkö etsii älykköä. Ps, foto olis kiva”.

Älyllisen suorituskyvyn perusteella tapahtuva jaottelu on tavallaan julmaa ja väistämättä sen seurauksena ihmiset joutuvat eriarvoiseen asemaan, ainakin ajatuksen tasolla. Tottahan tietysti on, että jaottelua ja luokittelua tapahtuu kovin monessa muussakin asiassa, joten älykkyyden ei katsota muodostavan merkittävää poikkeusta. Standardoitavissa oleva äo on joka tapauksessa “herkkä” ja erittäin yksityinen asia, mutta jota silti käytetään aseeseen rinnastettavana välineenä yksilöiden ja ryhmien välisessä yhteiskunnallisessa kilvoittelussa. Mielestäni erityisen vaarallista on nykyinen yksityisen sektorin henkilöstöpolitiikka, joissa ihmisten asema työyhteisössä voidaan määritellä kapea-alaisen tuloksen perusteella “psykologisin” havaintovälinein. Tällainen kehitys asettaa ihmisyyden ja ihmisarvon konkreettisella tavalla kyseenalaiseksi tehokkuuden ja suorituskyvyn rinnalla.

Älykkyydestä puhuttaessa, yhteiskunnassa on muutenkin havaittivissa merkkejä sellaisesta kehityssuunnasta, jossa ihmiset ikäänkuin yrittävät todistaa muille omaa poikkeuksellisena pitämäänsä erinomaisuuttaan: ihmiset pyrkivät löytämään itsestään jotain mainitsemisen arvoista, jotain sellaista, millä he voisivat osoittaa olevansa muiden ihmisten yläpuolella. Tämä lieveilmiö lienee peräisin laajasti tarkasteltuna yleensä tehokkuusajattelusta, sekä erilaisten sielutieteellisten puoskarien, “konsulttien”, jargonsisältöisillä kursseillaan lanseeroimista ideoista. Toisaalta, voisiko syynä olla vain retrospektiivinen valistuksen ajan nousukausi ja että ihmiset ovat yksinkertaisesti suunnattoman kiinnostuneita sielussaan asustavan taivaanrannanmaalarin luomisvimmasta.Jälkimmäinen vaihtoehto olisi monessa mielessä toivottavampi.

Joka tapauksessa ikävää on se, että yhteiskunta on tehnyt tyhmyydestä synnin: päästäkseen taivaaseen, ihmisen älykkyysosamäärän ja hemoglobiinin on oltava mielellään samalla luvulla ilmaistavissa. Ikävää on myös se, että tyhmyyden kätkemiseen kannustetaan, vaikka usein epäonnistuneen yrityksen seuraukset ovat huomattavasti pelkkiä tyhmänä olemisen seurauksia tragikoomisempia. En tiedä onko tällä “kannustelulla” sitten kahtiajakautunut tarkoitus: onko se vain älykkäiden itselleen laatimaa realitykomiiikkaa, vai rehellinen kannustus ahkeraan yrittämiseen? Pitäisi varmaan olla älykäs saadakseen tähän kysymykseen rehellisen vastauksen.

Miten sitten älykkyyden tavoittelu ja tyhmyyden karttaminen näkyy yhteiskunnassa? Vastaus on yksinkertainen: koulutussuunnittelussa. Nykyään jokaisella ihmisellä pitää olla “korkeakoulututkinto.” Aikaisemmin se ei sosiologisesta näkökulmasta olisi ollut mitenkään mahdollista, sillä kansakoulu-oppikoulu-lukio-korkeakoulu putki karsi armotta sellaiset yksilöt, joiden oppimiskykyyn vaikuttavat ominaisuudet eivät olleet riittävällä tasolla. Karsinta oli kuitenkin inhimillistä, sillä se tapahtui nimenomaan vuosien aikana oppimiseen liittyvien haasteiden seurauksena, osin jopa itseohjautuvasti. Aikaisemmin yksilölliset uravalinnat ja elämänsuunnittelu yleensä oli valtaväestölle helpompaa: jokaisella oli tiedossaan suunta jota kohta ei ainakaan voinut kulkea. Nykyään, kiitos opetusministeriön didaktisten multihuipennusten, meillä on ammattikorkeakoulujärjestelmä, avoin yliopisto, väylämahdollisuus, kolmiportainen koulutusjärjestelmä, JOO-sopimus ja pisteenä Ii:n päälle Bolognan sopimuksen tutkintouudistukset. Nykyisin koulunkäynti on varsin helppoa, sillä oikeastaan millään välivaiheella ei ole karsivaa merkitystä seuraavalle korkeammalle portaalle pyrittäessä.

Liekö mielestäni parhaan koulutusjärjestelmän purkamisen syynä ollut pyrkimys päästä eroon yhteiskunnan luokka-ajattelusta ja koulutettujen ihmisten elitismiiin vivahtavista rooleista niin työelämässä kuin yksityishenkilöinä? Vai olisiko kenties niin, että yleistä ihmisoikeusjulistusta on luettu hieman liian kirjaimellisesti ja että humanistisissa fantasioissa on oikeasti kuviteltu kaikkien ihmisten syntyvän vapaina ja tasavertaisina ainakin arvon ja oikeuksien osalta? Tämänkin vastauksen selvittämiseksi pitäisi varmaan omata älliä.

Väitän, että kauniista visioista huolimatta Suomen koulutuspolitiikassa on tehty kaikkien aikojen suurin emämunaus. Suomi on on jo nyt puollollaan työttömiä, “korkeasti” koulutettuja johtaja-asiantuntijoita,joiden huippuosaaminen vaihtelee rantaruotsin,kertotaulun ja ryhmänjohtajuuden akselilla. Minkälainen tilanne on 10 vuoden kuluttua, jos koulutuspoliittiset uudistukset jatkavat kulkuaan nykyisenkaltaisena? Ajatus on suorastaan kammottava.

Joku viisas on todennut, että 2000 luvulla syntynyt sukupolvi tulee vielä elämään 1800-luvun maailmassa. Eikä ihme, sillä nykyisen energiantuotantoon pohjautuvan kulutusyhteiskunnan kohdatessa loppunsa, joudutaan väistämättä palaamaan niihin toimintatapohin, jotka hallittiin tekniikan vasta ottaessa varovaisen haparoivia ensiaskeleita ihmisten palveluksessa. Jos visio toteutuu, käsityötaidot nousevat kunniaan ja taistelu elinehdoista käydään virtuaalisen ympäristön sijaan ihan oikeassa elämässä kera kirveen ja lapion. Siinä yhteiskunnassa ei kysytä key account managerin mysql-taitoja, vaan niitä perisuomalaisia ominaisuuksia, joiden olemassolon Veteraanien lisäksi ainakin Juha Mieto on joskus todistanut.

Koska älykkyys on oikeasti vain harvojen herkkua, eikö kansa voisi rehellisesti myöntää olevansa aitaseipään kaltainen? Monen elämä helpottuisi kummasti, kun vastuu pitäisi siirtää niille, joilla on parhaat edellytykset sen kantamiseen. Älyn sijasta me suomalaiset voisimme keskittyä siihen, mistä meidät maailmalla parhaiten tunnetaan. Puhujat ja tupakoitsijat ovat aiheen makeampaan puoleen perehtyneet, mutta se toinen puoli jää väjäämättä kaikilta uusien sukupolvien edustajilta kokematta.

On totta, että negatiivinen muutos on tapahtunut, mutta ei henkisen pahoinvoinnin määrässä: kyse on kyvystä sietää vastoinkäymisiä.

Miksi sitten vastoinkäymisiä ei siedetä?
Nykyihminen on noin 100 000 vuotta vanha. Ihmisen elinympäristön kehitys on ollut huikeaa, verrattuna mihin tahansa muuhun eläinlajiin. Tuloksena elämme maailmassa, joka ei ole ihmiselle luontainen ympäristö. Ihminen on muokannut elinpiiriään ja -tottumuksiaan aivan muuksi, kuin mikä olisi evoluution myötä luonnollisesti kehittynyt. Elinympäristössä syntyneet ihmiselle luonnottomat elintavat ovat syy ongelmiin ja tämä on pääteltävissä, vaikkei siitä olekaan tieteellistä laajaa yhteäisteoriaa, vielä.

Ihminen on psykofysiologinen, monimutkainen kokonaisuus, joka tarvitsee elääkseen luontaisesti vain muutaman yksinkertaisen asian. Näitä ovat:
a) ravinto
b) uni
c) liikunta
d) sosiaaliset suhteet
e) mahdollisuudet itsensä toteuttamiseen

Mitä edellämainituista nykymaailma aidosti tarjoaa, jos unohdetaan asioiden keinotekoiset vastineet?

Käytännön esimerkkejä:
- nykyihmisen unirytmi ei noudata luonnonmukaista unirytmiä, joka taas riippuu valon määrästä
- nykyihmiset liikkuvat aivan liian vähän ja aivan väärällä tavalla kuin mikä olisi luonnollista -> esim. kevyt työ ja sen vastapainona epäsäännölline liikunta, jonka kuormittavuus vaihtelee voimakkaasti
- ravinto on pitkälle jalostettua, teollista ja täynnä luonnottomia lisäaineita
- ihmisen immuniteettijärjestelmä tarvitsee työtä: nykyään elintavat ovat luonnottoman hygienisia, jonka seurauksena mm. allergiat ovat lisääntyneet räjähdysmäisesti länsimaissa
- ympäristömyrkyt kuormittavat elimistöä tunnetuilla ja tuntemattomilla tavoilla: esim. pohjoismaissa miesten siittiömäärät ovat romahtaneet 70-luvulta alkaen, syyksi epäillään mm. teollisuuden ja liikenteen päästöjä ja kulutushyödykkeistä haihtuvia kemiallisia yhdisteitä
- agraariyhteiskunnassa saman katon alla saattoi asua neljä sukupolvea ja 20-30 henkeä ympäri vuoden.

Nykysuomessa 4 hengen uusioperhe on normi, ja usein sieltäkin puuttuu jatkuvasti ainakin yksi henkilö. Perhe on yhdessä enää silloin, kun vietetään pari tuntia laatuaikaa keinotekoisen draaman tai mun viihteen äärellä.
Onko se yhteisöllisyyttä, joka opettaa ihmisille todellisia sosiaalisia taitoja? Luulen että vain aniharva pystyisi nykyisin elämään elämänsä 20 hengen maalaistalossa, ahdistumatta. Sikäli merkillistä, koska vielä muutama vuosikymmen sitten tämä oli aivan normaalia.

Karrikoidusti sanottuna elämä tuntuu elämisen arvoiselta silloin, kun ihminen joutuu joustamaan ja kamppailemaan tärkeistä elintärkeistä asioista.

Nykyisin kenenkään ei tarvitse kamppailla mistään. Tärkeä seikka on myös se, että heikoimmat, jotka evoluutio olisi kovina aikoina karsinut elon tieltä, jäävät henkiin. Heitäkin on lopulta yllättävän paljon.

Evoluutio ei tarkoittanut ihmistä helppoon elämään, mutta mitä useimmat nykyihmisethän tavoittelevat kuin hyväksyntää ja viihdettä?

Siksi hyvin menestyvät valittavat, koska menee liian hyvin ja heikoimmat, koska eivät pärjää missään.

Pahoinvointia, tuskaa ja ahdistusta.

Selkämys suora ei päässänsä kusta

Ritarin elkeet ilmeitä myöden

Charminsa puree klubeilla syöden

Upseerin arki on arjesta jaloin

Juhlia riittää myös maksetuin ajoin

Laulua neitoja puheita piisaa

Intin vaatteita harvat liisaa

Rauhan työkin on sotilaan hommaa

Aseita ladataan, ammutaan kommaa

Hullut laiskat ja sivarihomot

Joukkoon ei kuulu armeijan pomot

Strukturoitu on todellisuus

Vaihtoehtona velvollisuus

Näin on menneessä tulevaisuus

Varmasti kuolossa kunnollisuus

Silti tuhlausta kaikki vaik’ puhutaan muuta

Opit on vanhat ja päätkin on puuta

Outoa sakkia johtoa myöden

Asennus ontuu perustaa syöden

Uskoa, toivoa, todellisuutta

Mutta missä on marko, en kysy muuta

Pseudonihilistihän on sellainen, joka tuntee itseään sen verran, että tietää olevansa kykenemätön mihinkään sellaiseen, joka ulkopuolisten silmissä näyttäisi edes jollain tapaa järkevältä. Ulkopuolisilla tarkoitan niitä ihmisiä, jotka ovat huomanneet olevansa hyviä aloilla, joihin liittyvien toimintojen aiheuttama ajan rajallisuus ei ole mahdollistanut perehtymistä kaiken järjettömäksi tekeviin ajatusrakennelmiin.

Pseudonihilistin on siis turha kirjoittaa minkään merkityksettömyydestä jo sen itsensä tähden, mutta erityisesti siitä syystä, että nämä ainoat pseudonihilistin kaipaamaan muutokseen kykenevät ulkopuoliset ihmiset eivät yksinkertaisesti ole kykeneviä rajoittuneen ajankäyttönsä,hektisten tuotannollis-kaupallisten työasioiden aiheuttamien stressioireiden ja muodollista menestystä ylläpitävien kulissien rakentamisen yleisen rasittavuuden vuoksi perehtymään niihin puhumattakaan siitä, että näitä kapitalismin turvottamia talipalleroita edes jollain lailla kaikkeuden järjettömyydessä räpisköivän hyödyllisen idiootin suuret, mutta hyvin henkilökohtaiseksi muodostuneet pseudo-ongelmat sattuisivat kiinnostamaan.

On enemmän kuin itsestään selvää ja nimenomaan siitä syystä erityisesti pseudonihilistisissä yhteyksissä sangen mainitsemisen arvoista, että toiselle pseudonihilistille kirjoittaminen näistä täysin merkityksettömistä jaaritteluista, joiden olemassaolon kyseenalaistamiseen liittyvä ydintieto on kerta kerran jälkeen erinäisin kehäpäätelmin ja muilla tavalla virheellisin argumentaatioin kaikkein eniten todellisuutta totena kuvaavilla tavoilla todistettu, on järjetöntä.

Senpä vuoksi, kun ei tässä tekstissä, tämän tekstin kirjoittajan,eikä ilmeisesti myöskään edellisen ketjun aloittajan kirjoittajan päässä ole mitään järkeä, ei voi tehdä mitään muuta kuin luoda pari säkeistöä runoutta.

Humma

Muuan polle kun potkaisi päähän, oli kohteenaan komia renki. Oli voimaa iskussa kovasti, meni mieheltä melkein henki. Isännyydestä avuksi ollut ei, meni kupilla eilinen ilta. Ja naisenkin aikoinaan kaupunki vei, kas kun paloi se kuuluisa silta. Mutta pollesta tarinoita kertoiltiin, oli järkeä elukan päässä.Reporankana maanneen renkimme, jolta oli nyt järki jäässä.Tuo kantoi housuista raahaten isolle talolle asti, haki aitan seinältä avaimet, hirnui laukassaan ankarasti. Ukko naapurin paikalle ennätti,lensi hurmetta korkeelle nousuun. Henkitoreissaan renkimme korisi,taisi ukolta karata housuun. Polleparka paikalla kestänyt ei vaan parkaisi kuuluvasti, pian kavioita mahanalus pullollaan kiitolaukkasi rannalle asti. Tuolla järkeä oli vaan sisua ei sekä kiltteyttä liiaksi asti, potku varoitus oli vain rengille,kun oli kaatua kärry ja lasti.Ei vettä pelännyt poloinen, kun kaviot tapas vain pohjaa,tiesi avustakaan avuksi ollut ei, kuka tonnista kaakkia ohjaa.

Selvennökseksi todettakoon, että tarinassa esiintyneessä tavoiltaan “hieman erikoisessa” isossa talossa syötiin seuraavana jouluna järvestä pyydettyä, itsensä kalaverkkoon hirttänyttä meetvurstia. Miksi niin? Siinäpä miettimistä.

Tärkeimmät taidot, jota äm-asentaja tarvitsee ovat puhe ja kirjoitustaito, joista ensiksimainittu on tärkeämpi. Tämä siksi, että toimiessaan myöhemmin vanhempana äm-asentajana, kirjoitustyöt delegoidaan yleisesti a)sian tunteville tai muulla tavalla ansio-orientoituneille ja kunnianhimoisille, äm-asentajaharjoittelijoille.

Äm-asentajan työ on vaativaa, mutta antoisaa. Työ ei ole fyysisesti raskasta, joskin henkisen tason kuormitus tapaa kasvaa ajoittain melko suureksi. Koska äm-asentajan työhön ei liity suoranaista tulosvastuuta, takki täyttyy helposti rasvasta ja äm-asentaja voi harkintansa mukaan käyttää tyhjennyksessä liukuvan työajan periaatetta. Liuku voi joissain harvoissa tapauksissa tarkoittaa jopa suoranaista syöksyä lomakaudesta toiseen, ilman yhtäkään varsinaista työpisteessä vietettyä tuntia.

–

Äm-asentajan rooli on kaksijakoinen ja häntä voidaan kutsua myös kuljettajaksi. Alan ankarasta kilpailusta johtuen äm-asennukseen eli valtiollisen paskakuorman kuljettamiseen liittyy ongelmia. Kuormat ovat usein ylisuuria, ajoneuvojen renkaat kuluneita ja kuljetusvälineiden varustelistaa rumentaa muun muassa puuttuvat rajoittimet. Lisäksi äm-asentajien ajo-oikeudetta ajo on erittäin yleistä.

Ongelmista huolimatta, monet äm-asentajat ovat kiintyneet kuljetustyöhönsä jopa niin syvästi, että ovat oppineet kommunikoimaan samantasoisesti lastinsa kanssa. Hyvin monissa tapauksissa kyseinen ilmaisullinen erityispiirre kattaa myös kirjallisen ilmaisun osa-alueen, sillä ammattitaidottominkin äm-asentaja täyttää piirturinsa kiekon erittäin tunnollisesti. Joidenkin arvioiden mukaan poikkeuksellinen kirjoitustaito saattaa johtua siitä, että äm-asentajien palkanmaksu suoritetetaan poikkeuksellisesti kiekkojen perusteella.

Logistinen johtoporras on kertonut lukuisten valituksien perusteella tiedostaneensa ongelmallisen tilanteen, mutta julkisuuteen kantautuneiden tietojen mukaan ryhtynyt henkilökohtaisiin korjaustoimenpiteisiin, krapularyypyillä. Niinpä äm-asentaminen jatkuu kuten ennenkin, ihmishenkien ja ympäristön kustannuksella.

..jäit kiiskeksi vastarantaan, kalaisan virran santaan, minä henkseleitä näin..

- Elinkelpoinen ympäristö on kaiken inhimillisen toiminnan lähtökohta

- Luonnossa vallitsee sisäsyntyinen lisääntymisvietti

- Ihmisen muisti on lyhyt, historia muistaa kaiken

Minun utopiassani ihmiset ovat onnellisia koko yhteiskunnassa. Onni ei kuitenkaan tarkoita sitä,että ihmisten elämä olisi keinotekoisen euforista hurmiota vailla vastoinkäymisiä. Pikemminkin uskon, että ihmisten elämässä tulee olla sellaisia haasteita, jopa suoranaisia ongelmia, joihin kukin kykenee vastaamaan itsenäisesti tarpeen mukaan yhdessä vertaistensa kanssa, mutta lähtökohtaisesti kuitenkin OMIEN kykyjensä ja taipumustensa mukaisesti.

Utopiassani ihmisten elämä rakentuu peruskoulutukseen pohjautuvasta arvomaailmasta, sekä kiinnostuksen kohteiden, sosiaalisten suhteiden ja jatkuvaan itsensä kehittämiseen liittyvistä asioista. Materialistiset seikat ovat palvelevassa roolissa korkeimpien ihmisyyteen liittyvien päämäärien saavuttamiseksi. Utopiani rakentaminen alkaa maailman ongelmien aiheuttamien syyllisten etsimisestä. Kokemukseen ja intuitioon nojaten, totean kokevani suurimmiksi syyllisiksi:

1.Länsimaisen elämäntavan tietoisen levittämisen ympäri maailmaa, josta seuraa muun muassa:

- kaupallisen median ikävät piilovaikutukset, jotka ohjaavat voimakkaasti tuotteistamalla esim. nuorisokulttuuria

- tarpeiden luomiseen pyrkivä mainonta

- omistajiensa rikastumiseen tähtäävä tuotannollinen teollisuus

- kulttuurinen tasapäistäminen, joka näkyy mm. maahanmuuttopolitiikassa tasa-arvokasvatuksen epäonnistumisena

2. Globaalisaation, jonka johdosta esimerkiksi Suomesta pyritään rakentamaan palvelu- ja asiantuntijayhteiskunta. Haitat näkyvät mm.:

- koulutuskysymyksissä kärjistettynä tasapäistämisenä vrt. suomalainen epäonnistunut korkeakoulupolitiikka

- hyvinvointivaltion peruselinkeinopolitiikassa, jossa aikaisemmasta ihmisten elämäntavasta pyritään nyt tekemään suuriyksikköistä massatuotannollista pörssibisnestä

- puolustuksellisena epävarmuutena: kun vihollista ei tunneta, se luodaan omia ulkopoliittisia tavoitteita vastaavaksi

- yksilön oikeuksien korostamisena velvollisuuksien muistamisen jäädessä taka-alalle: laimin- ja ylilyöntien vääryydestä päättäminen jätetään oikeuden päätettäväksi myös pikkuasioissa.

Yksinkertaistettuna:

- Ihmisen on itse löydettävä mitä hän elämältään haluaa: kaupallisten tuotantokoneistojen ei tule ohjata ihmisten elämää, vaan sen roolin on pysyttävä yksilön palvelijana.

- Yhteiskunnan on tarjottava yksilöille tasavertaiset mahdollisuudet itsensä kehittämiseen: kilpailu-asetelma johtaa väistämättä nykyiseen tilanteeseen sekä yhteiskunnan sisällä, että kansakuntien välillä, jossa kyvykkäimmät oikestolaisittain rakentavat kokonaisvaltaisia itseään ja kaltaisiaan hyödyttäviä koneistoja. Ts. niitä, joiden avulla köyhät köyhtyvät ja rikkaat rikastuvat myös muilla kuin taloudellisilla elämän osa-alueilla.

Vapauden ideologia ei saa olla syy globaalia hyvinvointia rajoittavien asioiden hyväksymiseen, kuten esimerkiksi sellaisten tuotteiden hankkimiseen, joiden valmistusprosessi kuluttaa luonnonvaroja ja joiden käyttö kasvattaa olennaisesti energiankulutusta, jätevuoria tai esimerkiksi hiilidioksidipäästöjä. Vapauden ideologian tulee palvella niin ikään todellista demokratiaa ja valinnan vapauden lähtökohtaista ongelman-asettelua.

Vapauden aate ei saa konkretisoitua epähyväksyttävyyden kääntymisenä hyväksyttävyyteen, kuten esimerkiksi “tarkoitus pyhittää keinot” ajatteluun korkeassa päätöksenteossa, talouspolitiikassa tai esimerkiksi uskonnollisten instituutioiden hallintoon liittyvissä kysymyksissä. Työ ei ole ihmiselle itseisarvo, sillä tekniikan kehittyessä työ siirtyy yhä enemmän koneiden hoidettavaksi.

Tulevaisuudessa kohtaamme tämän asian myötä suuria ongelmia, jos kilpailuasetelma voimistuu entisestään globalisoituvassa maailmassa. Eriarvoisuus johtaa väistämättä inhmilliseen kapinointiin, jonka rajoittamiseksi eliitti rakentaa suojaverkokseen tehokkaita yksilönvapauteen puuttuvia valvontakoneistoja. Seurauksena on edelleen kaksi- tai kolmijakoinen yhteiskunta, jonka tulevaisuus jää murto-osaan kirjoitetun historian pituudesta. Tämän kaltaisesta kehityksestä on runsaasti esimerkkejä jo nykypäivästä.

Yhteiskuntien on panostettava teknologian voimakkaseen kehittämiseen ja unohdettava aluepoliittiset ristiriidat. Teknologian kehittyessä ja fyysisen työn merkityksen vähentyessä ihmisille jää aikaa itsensä kehittämiseen, sillä koneistumisen ansiosta perustarpeiden tyydyttämiseksi tulevaisuuden yhteiskunnassa “raha” on tarpeetonta. Työn merkitys ja olemus muuttuu ja ihmisen elämästä tulee kokonaisvaltainen projekti, jossa sana työ voidaan korvata sanalla henkilökohtainen kasvaminen. Siinä on avain kaikkien tavoittelemaan hyvään elämään sopisoinnussa luonnon ja muiden ihmisten kanssa.

Aikanaan Yhdysvaltojen teknistä edelläkävijyyttä ja luonnonvarojen käytön kritisoimattomia hyödyntämismahdollisuuksia kutsuttiin menestymisen takeeksi, joka oli aikansa vastavoima kommunistiselle (joskin epäonnistuneelle) suunnitelmataloudelle. Silloin Yhdysvaltoja ja sen toimia pidettiin hyvinä ja tarkoituksenmukaisina, vaikkakin ihmisoikeuksien näkökulmasta valtion toiminta oli kaikkea muuta kuin hyväksyttävää. Amerikkalaisten menestyskausilla luokkaerot olivat valtavia ja “tieto” oli pääasiassa koulutetun väestön etuoikeus. Nykyisen teknisen evoluution nopeuden takia kaikki ihmiset pääsevät käsiksi tietoon, joka välittyy kaikkialta maailmasta sellaisena kuin sen välittäjänä on sen halunnut välittyvän. Mahdollisuus tiedon saantiin kattaa siis lähes jokaisen lukutaitoisen ihmisen.

Tiedon kulun nopeutumisen ja sen helpon saatavuuden vuoksi ja edelleen tietoverkkojen, eli kommunikointiväylien lisääntymisen myötä, on nähtävillä aivan uudenlainen kriittisyyden muoto, joka kohdistuu vakaviksi koettuihin asioihin. Tiedon lisääntymisen myötä ihmisen rajalliseen käsittelykapasiteettiin suhteutettuna, kritiikki kohdistuukin usein sellaisiin aiheisiin, jotka koetaan kaikkein eniten uhkaaviksi ja vaarallisiksi. Näin ollen esimerkiksi suurvaltapolitiikka on suorastaan erinomainen kritiikin lempilapsi, jos näin voi sanoa.

Me, jotka aikaisemmin elimme onnellisessa tietopimennossa, saamme nyt joka päivä tuutin täydeltä kuulla mm. Yhdysvaltojen politiikan aiheuttamasta sodasta inhimillisine kärsimyksineen. Jatkuvan tietotulvan keskellä unohdamme sen, että Yhdysvallat on historiansa aikana saanut pahimmat tuhonsa maailmaa kohtaan aikaan vuosikymmeniä ja jopa vuosisatoja aiemmin, mm. kymmenien ydinkokeiden ja historiallisesti merkittävimpien Maailmansotien aikana.

Ketään ei tänä päivänä kiinnosta Hiroshiman tai Nagasakin viattomat siviiliuhrit, orjakauppaan liittyvät ongelmat tai Yhdysvaltojen tiedustelupalvelujen Kylmän sodan aikana suorittamat superraa’at ihmiskokeet, vaan keskitymme tiivisti tähän hetkeen ja sen ongelmiin. Väitän, että Yhdysvaltain politiikka on muuttunut viime vuosina paljon maailmaystävällisemmäksi kuin mitä se on aikaisemmin ollut. Ihmisen muisti on niin lyhyt ja olemuksemme skandaalihakuinen, ettemme osaa analyyttisesti suhtautua supervallan koko olemassaolon aikaansaannoksiin.

Toivottavasti sen kehitys jatkuu samanlaisena, joskin pakon edessä tiettyjen kysymysten edessä melko nopeita muutoksia olisi syytä tapahtua. Yhdysvallat on loppujen lopuksi aina ollut kaiken pahan alku ja juuri, mutta koska me länsimaiset ihmiset olemme pitäneet silmillämme amerikan värisiä aurinkolaseja, emme ole sitä kyenneet näkemään. Tieto on tuonut taivaalle pilviä ja aurinkolasien tarpeettomuus on paljastanut aivan uudenlaisen maiseman. Siksi USA aiheuttaa meille näppylöitä.

Koska sosialismi edustaa korkeinta yhteiskunnallista humanistista utopiaa, jossa vapaus, veljeys ja tasa-arvo yhdistyvät talouspoliittisen ja pasifistisen rehellisen tasavertaisuuden ideologioiden kanssa yhdeksi harmoniseksi kokonaisuudeksi, ei sen kantavana voimana toimivaa olemassaolon tilaa eli ympäristöä voida ajatella annettavaksi yksilöllisten tarkoitusperien käyttöön. Kapitalismi, joka on siis sosialistisen ajattelutavan äärivastakohta, saa voimansa juuri maapallon luonnonresurssien vapaasta käyttöoikeudesta “prima facie” – tyyppisesti. Ts. luonnon hyvinvoinnista on huolehdittava, joskaan sen ei tarvitse rajoittaa taloudellista hyötymistä. Koska kapitalistinen vapaan kaupan talousajattelu edustaa itse itseään ruokkivaa “systeemiä”, ainakin itse koen tuolloin prima-facie etiikan auttavan eksponentiaalisen talouskasvun kiihdytyskilpailua, joka on siis täysin vastoin sosialistista ihannetta.

Kapitalismin historialla on tässä kohden merkittävä roolinsa, sillä ko. talousajattelun synty johtaa syvälle itsensä kristinuskon ytimeen. Tästä lisää linkissä http://fi.wikipedia.org/wiki/Kapitalismi On aika selvää, että kristillinen, protestanttinen oppi, jonka pohjalta kapitalistinen ajattelu on syntynyt, ei voi saada sympatioita sen ideologisesta äärivastakohdasta. Lisäksi yleensä uskontoihin liittyy monia muita hallintopoliittisia piirteitä, jotka eivät edusta tasa-arvoisuutta ja älyllistä rehellisyyttä kansan vapauden ja hallittuna olemisen legalistisuuskysymyksissä. Lisäksi henkilökohtaisesti koen, että pelkän kristinuskon (protestanttisen etiikan) sanoman ja kapitalistisen ajattelun välillä on voimakkaita ristiriitoja, joille en yrityksistä huolimatta ole onnistunut keksimään itse itselleni ymmärrettäväksi tekevää selitystä.

Jokaisella on varmasti joku alkutekijäinen “nalli”, jonka paukahtaminen saa aikaan vyöryvän kiven efektin, johon myös elämänkatsomukselliset asiat liittyvät hyvin merkittävällä tavalla. Jos sosialistinen ihanne muodostuu ihmisen kantavaksi voimaksi elämässä, on vaikutteiden saaminen opin tunnustetuilta auktoriteeteilta kokonaisuudessaan monelta osin hyvin ymmärrettävää.

Suurimpia ongelmia ovat:

1. Jatkuvaan tuotannon lisäämiseen perustuva talouspolitiikka edellyttää jatkuvaa kuluttamisen lisääntymistä, josta suorana seurauksena jätemäärien vastaava kasvu.

2. Lainsäädännön joustavuus suhteessa taloudellisten vallankäyttäjien suhteisiin. Käytännössä valta siirtyy rikkaille, kuten voidaan havaita esimerkiksi valtionyhtiöiden yksityistämispolitiikasta.

3. Eriarvoisuuden lisääntyminen ahneuden myötä: toimitusjohtajat pakotetaan ahnehtimaan lisää, jolloin kasvu pyritään jopa tietoisesti ottamaan työntekijöiden “selkänahasta”. Esimerkkinä Konecranesin tj:n käsitys työajan pituudesta.

4. Talouden kasvottomuus ja kyvyttömyys vastuunottamiseen esimerkiksi ympäristökysymyksissä. Pörssiyhtiöiden omistajilla ei ole kollektiviista vastuuntuntoa esimerkiksi yhtiön aiheuttamille ympäristötuhoille.

5. Sijoituspolitiikan noidankehä ja ongelmat tiedon välityksessä:
- pankit ja rahoituslaitokset eivät vastaa sijoituksohteensa eettisyydestä esimerkiksi työ- tai ympäristökysymyksissä. On esimerkiksi mahdollista, että suomalainen sijoittaja tukee Yhdysvaltain asetehtaita tiedostamattaan hajautettujen rahastojen kautta.

6. Sosioekonomisen statuksen suhde yksilön kehitykseen yhteiskuntakelpoiseksi:
- Pienten ja keskisuurten yritysten asema on tehty verottajan kannalta niin vaikeaksi, ettei inhimillistä sietokykyä riitä kaikkien normien ja säädösten tiukkaan noudattamiseen. Monissa tapauksissa joudutaan jatkuvaan yli- ja laiminlyöntien kierteeseen, jossa ainoaksi päämääräksi jää mahdollisimman suuren tuloksen tekeminen tappioita ja kuraportaan olojen huononemista välttäen. Tällä kehityksellä on monia kerrannaisvaikutuksia, joista ulkomaisen työvoiman “ryntäys” on hyvä esimerkki.

7. Rahan vallan kasvu näkyy myös yleisessä asenteessa. Jos jokin menee rikki, sitä viitsitä korjata, vaan ostetaan suoraan uusi. Monia kodinkoneita ei edes kannata korjata, sillä yksittäisten osien hankinta-asennus tulisi kustantamaan laitteen tuotantokustannuksiin nähden moninkertaisen summan.

8. Tuottaja-kauppias-kuluttaja suhteen vääristyminen: aikaisemmin ihminen tarvitsi ruokaa, jota kauppiaat kuluttajille tuottajilta välittivät. Tänään nuo kaikki kolme kilpailevat käytännössä keskenään sillä erotuksella, että Kauppiaat mainostajien kautta määrittelevät mitä ihmiset tarvitsevat ja mitä tuottajien on ulkopuolisen maksajan tuoella kannattavaa tuottaa.

10. Arvojen ja elinolosuhteiden liian nopea muutos, joka näkyy yhteiskunnan ja yksilön tasolla mm seuraavista:
- elintasosairauksien räjähtäminen (esim. syövät ja monet psyykkiset sairaudet)
- yleinen kynnys sietää vaikeuksia on madaltunut
- aikaisemmin “yleisten” kunnia, moraali ja oikeudenmukaisuus käsitteiden hämärtyminen.

Ja kaiken lisäksi  länsimainen ihminen on unohtanut pari-kolme MILJARDIA ihmistä, joilla on nälkä ja jano. Mutta eihän se ole meidän ongelmamme,eihän?